YLIOPPILASTEATTERIN HISTORIASTA

– Ylioppilasteatterin historian pintamuotoja

Ylioppilasteatterin olemassaolo aikoinaan kaupungin laidalle rakennetussa Ylioppilastalossa (1870), porvarillisesta kaupunkitilasta tarkoituksellisesti etäännytetyssä, mutta pian kaupungin ytimeen jääneessä, temmellystilassa, alkoi vuonna 1926. Tarkoitus teatterin perustamiseksi oli selvä: ”Opiskelevan nuorison kokeellisen teatterin harrastamiseksi.”

Ensimmäisinä vuosikymmeninä Ylioppilasteatteri ei kenties lunastanut kokeellisen teatterin tekemisen merkitystä ainakaan sanan nykykontekstissa, vaan toiminta oli pienimuotoista ja konsensuksessa ajan teatterimuotojen kanssa.

Ensimmäinen todellinen toiminnan sisällöllinen murros tapahtui toisen maailmansodan yhteydessä. Sota kosketti syvältä yhteiskunnan tavoin myös Ylioppilasteatteria. Kourallinen ylioppilasteatterilaisia kaatui sodassa ja kotirintamalle taiteen palvelukseen jääneet jäsenet muotoilivat ylioppilasteatterilaisen rintamateatteriryhmän, joka kiersi useiden muiden teattereiden tavoin sotametsissä.

Sodan jälkeisen murjotun ja uudelleen nahkansa luoneen Suomen poliittisen ilmapiirin nostattaman, vasemmalta jylinällä saapuneen poliittisen aallon harjalla ratsasti Ylioppilasteatteri – suoraan suomalaiseen teatterihistoriaan. Osana maailmanlaajuista kulttuurivallankumousta YT:n sukupolvi kävi oikeistopolitiikan kimppuun yhteiskunnassa ja yliopistomaailmassa. Lapualaisooppera (1966) ja Vanhan valtaus (1969) nostivat Ylioppilasteatterin vasemmistolaisen radikaalin uudistuspolitiikan eturintamaan (ja kansalliseen tietoisuuteen) sanoissa, teoissa ja äänissä.

Ylioppilasteatterin lunastama asema avantgarden kärjessä muodosti pian myös eräänlaisen pakkotilanteen, jossa ajan myötä henki ja ruumis alkoivat väljähtyä. Taistolaisuudesta ja vasemmistolaisesta kollektiiviteatterista tuli tunnusomainen YT-velvoite, joka piti lunastaa yhä uudelleen, loputtomiin.

Pakkotoisto johti ”taistolaisjatkeisiin”, esityksiin, joiden tekemiseen uudella 70-luvun YT-sukupolvella ei ollut sisäistä motiivia. Kriisi kulminoitui vuosiin 1976–1977, jolloin taiteellinen johtaja Raila Leppäkoski, jäsenistö ja yleisö uupui Ylioppilasteatterin pakkolunastuksiin. Leppäkoski kutsuu Ylioppilasteatterin 50-vuotisjuhlanäytelmää Koittoa (1976) ”viimeiseksi taistoksi ja käännekohdaksi”, jota ei tullut katsomaan enää kukaan.

Ylioppilasteatteri jäi väsyneenä taistolaisuudesta irtautumisen jalkoihin. Teatterikorkeakoulusta valmistuneiden tekijöiden Suomen Kansan Teatterin nimen alla valmistama Pete Q alleviivasi taistolaisuudesta irrottautumisen lähes Lapualaisoopperan volyymillä. Ylioppilasteatteri joutui seuraamaan liikehdintää perässä: fokus suunnattiin yksilöön ja ihmisen sisäisiin prosesseihin. Henkistä tilaa ja siirtymisen hetkeä alleviivasi Vanhan palo vuonna 1978, jonka yhteydessä tuhoutui muun muassa osa teatterin arvokkaasta arkistosta. Ylioppilasteatterille rakennettiin uudet tilat Vanhan vintille, joka on myös sen nykyinen näyttämö: Studio.

Ylioppilasteatterin burn outtia seurasi jo Leppäkosken kaudella mielenkiintoinen yksilölähtöinen ilmaisu ja ”teatterijazz”, mutta kehitys johti myös ääriliikehdintään kollektiivin raunioilla. Ylioppilasteatterin taiteellinen johtaja 80-luvulta, Leena Havukainen, kuvaa hyvin aikaa: ”En ole koskaan nähnyt aikaa, jolloin ihmiset sekä YT:llä että muualla olisivat vähemmän kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta. Ei kollektiivisuuden ajatuksella ole enää mitään arvoa paitsi ehkä pienissä ryhmissä… Kaikki vain venaavat, että kun saisi elokuvaroolin tai pääsisi Kaupunginteatteriin.”

Ylioppilasteatterin viimeisin suuri murroskausi koitti 80-luvun pankkilainojen räjähdysten aikaan ja maan ajautuessa 90-luvun lamaan. Atro Kahiluodon, Esa Kirkkopellon ja Juha Hurmeen ohjaukset nostivat kriisiytyneen yksilön jälleen kollektiiviseen hurmokseen. Kirkkopellon Mahnovitsina (1992) osui ytimeen tarkalla, kiihottuneella yhteiskunta-analyysillä ja tragiikalla.

Minna Harjuniemi ja Aune Kallinen räjäyttivät pankin 2000-luvun alussa totaalistaiteellisella massahurmoksella. Salla Taskinen puolestaan tuki teatterin kasvamista sisältä ulospäin ja muokkasi talon sisäisiä toimintatapoja. Esitysten lisäksi hän rakensi Ylioppilasteatterille laajan kansainvälisen kontaktiverkoston ja aloitti ulkomailla järjestetyt työpajat. Inkariina Simolan tavaramerkeiksi muodostuivat tarkasti kirjoitettu ja ohjattu kriittisyys sekä jäsenistön oman tekemisen tukeminen. Vuodet 2010-2013 vetovastuuta kantoi nk. Juntta, eli Ossi Koskelainen, Veikko Nuutinen, Akse Pettersson, Laura Pietiläinen ja Lasse Poser, joiden kaudella Ylioppilasteatteri rakensi avantgardistisia muutoksen siltoja teatterin, sen sisäisen ja sitä ympäröivien todellisuuksien välille. Heidän kaudellaan perustettiin myös Ylioppilasteatterin tietotoimisto eli YTTT. Sirpa Riuttalan nelivuotiseksi venyneellä kaudella tavoitteena oli nostaa taiteellisesti laadukkaat esitykset toiminnan ytimeksi. Riuttalan kaudella moni uusi katsoja löysi tiensä Ylioppilasteatterin katsomoihin.

Ylioppilasteatterin nykyaktiviteetteihin kuuluu kerhoja, pienryhmiä, jatkuvaa keikkailua, kuoroa, kursseja, lastenteatteritoimintaa ja erilaisia audiovisuaalisia hankkeita. Ylioppilasteatterin ensimmäinen elokuva valmistui vuonna 2011. Ylioppilasteatteri muodostaa tärkeän fyysisen ja henkisen tilan kaupungin ytimessä. Ylioppilasteatteri on intensiivinen yhteisö, joka koostuu ihmisistä, jotka ovat tulleet sinne vahvasta halusta, syistä ja toisista, ennen kaikkea: sydämensä pohjasta.

Pauliina Hulkko kirjoittaa (Missä aalto jatkuu, s, 8.):

”Tahto toimia, vaikuttaa ja muuttaa asioita onkin varmaan se asia, joka Ylioppilasteatteria seuratessani ja siellä työskennellessäni on tehnyt minuun kaikkein voimakkaimman vaikutuksen. Se on yhtä aikaa tahtoa antaa omat lahjat – oma kaikkensa – teatterin tekemiselle sekä antautua itse kokonaisena ihmisenä, taiteilijanalkuna, kansalaisena, jäsenenä yhteiseen työhön. Löytää meille yhteinen mieli, sielu ja ruumis. Minulle tämä yhteinen tahto on yksi rakkauden ilmenemismuodoista.”

Rakkautta ja rehellisyyttä on myös omaääninen Ylioppilasteatteri. Se on samalla kollektiivista liikehdintää, ei liikettä liikkeen vuoksi, mutta aina myös sen jäsenten ja muidenkin ihmisten rohkeita suunnattuja ja intuitiivisia tekoja. Ylioppilasteatteri on usein todellisuus, joka kannustaa rohkeuteen, vapauteen ja rakentaviin tekoihin.

Juhani Haukka

Lähteet:
– Hannu Harju, Ylioppilasteatteri 1976-96, Liikkeen lipunkantajasta yksilölliseen hurmokseen, Gaudeamus, 1996.
– Juha Hurme, Ylioppilasteatterin historiaa käsittelevä kuunnelma.
– Johan von Bonsdorff, Kun Vanha vallattiin, Painokaari, 1986.
– Missä aalto jatkuu, neljä uutta näytelmää,  Kirja kerrallaan, Lasipalatsi, Helsinki, 2006.
– Ylioppilasteatterin arkisto
– Juntan sana, YT85 -näyttely.